Henkien kätkemä tie

Missä vaiheessa metamorfoosia olen nyt? Sitä kysyin itseltäni. Tunnen kuinka alkaa olla aika herätä ja kerros kerrokselta nakertaa kotilon seinämää rikki. Hitaasti mutta varmuudella aukaista tie perhoselle heräillä ja kukoistaa.

Matka alkaa

On vuosi 2018 ja makaan kuolleen miehen asennossa flowjoogatunnin päätteeksi. Vaikka loppurentoutus kestää vain joitakin minuutteja, olen huomannut saavuttavani usein syvän meditatiivisen tilan noiden minuuttien aikana. Tämä kerta on kuitenkin erityinen ja aloittaa tapahtumaketjun, ihmeiden ja kasvun, muutoksen sarjan, josta en tuossa hetkessä olisi voinut edes omalla mielikuvituksellani (joka vaikuttaa olevan todellakin rajoittamaton) unelmoida. 

Makaan siis selälläni tunnin päätteeksi meditatiivisessa tilassa. Yhtäkkiä kehoni oikealle puolelle ilmestyy kaunis, hohtava nainen polvi-istuvaan asentoon. Naisella on päällään pitkä, valoa hohtava mekko sekä huntu, jonka päähineessä on otsan kohdalla sininen, valona hehkuva kolmio. Nainen huokuu rakkautta. Seuraavassa hetkessä kehoni peittelee vasemmalta puolelta kokoiseni kotkan siipi ja tämän jälkeen oikealta sininen perhosen siipi. Tuossa hetkessä tunnen suurta rauhaa. Autuus valtaa minut kokonaan. Tiedän nyt, että minua kannatellaan, minusta huolehditaan ja olen aina turvassa. Ymmärrän, että jotain on nyt alkamassa. Jotain sellaista, johon minulla ei vielä ole suuntamerkkejä. Ainoastaan syvä luottamus ja kiitollisuus. 

Tuosta hetkestä alkoi kuusi vuotta kestänyt matka aina tähän pisteeseen, jossa tässä hetkessä olen. Ymmärrän nyt, että tuo aika on ollut eräänlainen kotelovaihe. Aika, jolloin olen kokenut usean elämän verran. Kasvua, kipuilua, taas kasvua, onnistumisia ja valtavaa muutosta. Omien lahjojen löytämistä ja kehittämistä, opiskelua, harjoittelua, uuden kehollistamista. Transformaatio on ollut myös silmin havaittavissa. Sieluni ääni on tullut todella tutuksi. Rakkaus elämää ja itseäni kohtaan, tämän myötä rakkaus kaikkea elävää, ympäröivää kohtaan on suurta. Elämän jano, omannäköisen elämän.

Pieni häpeän siemen

Transformaatio on jatkunut tähän päivään saakka. Eikä loppua ole näköpiirissä. Yksi asia on kuitenkin muuttunut pysyvästi. Sen ymmärsin tänä aamuna vahvemmin kun koskaan. Olen kantanut sisälläni pientä häpeän siementä, en ole täysin hyväksynyt itseäni. Sitä tietä, joka minun on määrä tässä elämässä kulkea. Vielä eilen tunsin tuon pienen siemenen kurkussani, tietäen kuitenkin että jäljellä oli enää tuo pieni este kumottavana, jotta voin kasvaa täyteen kukoistukseeni. Jotta voin rehellisesti elää ihmisenä, joka kantaa hienojakoista ja kirkasta sielun energeettistä perimää ja vahvoja, maan energiasta, luonnonhengistä ja esivanhemmista voimaa saavia, vanhasta viisaudesta ammentavia sukujuuria. 

Kun ymmärsin kuinka pieni tuo häpeän siemen enää oli verrattuna universaaliin, rajattomaan ihmiseen, jonka iho on ainoastaan temppelin kuori, ei rajat, ymmärsin että oli tullut aika. Aika hyväksyä itsensä. Aika nakertaa tie ulos kotilosta ja levittää siivet perhosena, joka kantaa kotkaa olallaan.

Rumpu ja minä

Mitä tämä kaikki siis tässä hetkessä tarkoittaa? Vastaan kysymykseeni lyhyesti: "tarkasti en tiedä itsekään". Tiedän vain, että juureni kulkevat yhä vahvemmin henkien kätkemää tietä. Rumpu ja minä. Kuljemme taivaan ja maan, luonnon polkuja. Ääni ankkuroi, kanavoi, vapauttaa ja vahvistaa. Ääni, joka välillä parantaa sekä valon-, että maan energialla, välillä kertoo tarinaa, jonka esivanhemmat toivovat sinun kuulevan. Rumpu sekä minä, ääneni. Työskentelemme jatkossa yhä vahvemmin sinun sekä kollektiivisesti jokaisen ihmisen ja erityisesti Maaäidin korkeimmaksi parhaaksi.

Voit lukea lisää konkretiasta, siitä miten kaiken tämän aion arkeeni tuoda, somesivuiltani sekä uutiskirjeistäni. Olen valmis taas hoitamaan sinua. Työkalupakissani vahva kokemus, tieto ja viisaus. Asiantuntijuus siihen, että voin aina räätälöidä jokaisen hoitokerran sen hetkisen tarpeesi mukaiseksi. Kantavana voimana matkassa aina rumpu sekä äänienergia. Olen valmis myös kulkemaan rumpuni kanssa luonnon pyhiin paikkoihin ja toisaalta juhlallisuuksiin, joissa rumpu ja ääneni sulkee suuremmat ihmismäärät siipiensä suojaan. 

Olemme pettämätön yhdistelmä kanavana, rumpuni Punainen Lohikäärme ja minä, perhonen, kotka olallaan.

Shamana Transformica

Lopuksi haluan vielä todeta, kuinka kiitollinen olen siitä ymmärryksestä, joka minulla tänä päivänä elämää kohtaan on. Olen oppinut lukemaan merkkejä ja ymmärtämään, kun on aika vaihtaa suuntaa. Oppinut, kuinka tärkeä on kuunnella intuitiota, ja hyväksyä tosiasiat sellaisina kun ne ovat. 

Vielä yksi kysymys. Millä nimellä itseäni siis kutsuisin? Sanoilla on vahva voima. Meillä on niin suuri tarve määrittää itseämme tietyin termein. Koen, että nuo sanat myös usein lukitsevat, jos ei itseämme niin ainakin ympäristön ajattelemaan yhdenlaista muottia. Olen tässä suhteessa muodoton. Muodonmuuttaja.

Olisinko Shamana Transformica?

OLEN.

Henkien kätkemällä tiellä.